Tämän keskustelun sijaan haluaisin korostaa paria mielenkiintoista havaintoa (yleistyksiä tietenkin) maailmalta:

1) Kansalaisjournalistit (kirjoittajat ja kuvaajat) haluavat ennen kaikkea kertoa asioista, joista media ei kerro – yleensä siitä syystä että ne ovat liian paikallisina tai eettis-uskonnollisina “hirveän mielenkiinnottomia” toimitusten mielestä.

2) Kansalaisjournalistit haluavat kertoa heille tärkeistä pienistä asioista eivätkä he edes ole kiinnostuneita siitä kuinka suuren palkkion he saavat. Heille tärkein palkkio tuntuu olevan sosiaalinen oman yhteisön tunnustus julkaistusta sisällöstä. Riippuen näkökulmasta tämä voidaan nähdä, että se on median tarjoama palvelu omalle yhteisölleen tai että se on pyrkimys riistää tekijänoikeuksista ja alan palkkioista tietämättömiä harrastajia mediayrityksen voiton maksimoimiseksi.

3) Kansalaisjournalistien tuottaman sisällön editointiin ja heidän sisällöntuottamisen auttamiseksi on nousemassa uusi ammattiryhmä: “citizen editors”. Suomessa heitä ei tietääkseni ole vielä ensimmäistäkään.

Yritin korostaa tiedotusvälineiden vastuuta. Minusta ei ole ihan oikein, että houkutellaan ihmisiä lähettämään kuvia julkaistavaksi mitättömillä palkkioilla tai jonkinlaisella kilpailumentaliteetilla, jossa yksi saa ison potin ja muut eivät mitään. Tämä on vähän sellaista idols-touhua, jossa ei niin hirveästi välitetä pitkäjänteisen työnteon ja jonkin ihan varteenotettavan ammatin (oli se sitten valokuvaaja, laulaja tms.) osaamisesta, vaan etsitään hetken tähdenlentoja. Kyllä siinä etiikkaakin voisi vähän miettiä.

Ja tuosta asioiden sekoittamisesta: olisikohan alkuperäisessä postauksessa yritetty haukata vähän liian iso pala. Otin omassa kommentissani kantaa lähinnä siihen, miten meida hyödyntää amatöörien materiaalia, en kaikkiin mielettömän hienoihin mahdollisuuksiin, joita tekniikka ja verkkoympäristö ehkä tarjoavat.

On totta, että journalismin ulkopuolelta tulee paljon haastavaa materiaalia, joka tiedotusvälineiden ammattilaisten pitää ottaa tosissaan. Mutta vastapainoksi tulee ihan hirveästi mielenkiinnottomia, huonolaatuisia ja eettisesti epäilyttäviä uutisvinkkejä ja kuvia. Siinä on medialla setvimistä, jos sen sisällä kuitenkin yritetään tehdä edelleen journalismia. Ja toisaalta harrastajille haastetta siinä, että osaavat katsoa esimerkiksi materiaalinsa tekijänoikeuksien perään. Kuinkahan moni mahtaa myydä käyttöoikeudet melkein ilmaiseksi vain siitä ilosta, että saa täysosumansa ison uutisen yhteyteen?

Jos mediat alkaisivat korvaamaan, mihin en usko, ammattikuvaajien työtä harrastajakuvaajien työllä, tällöin olisin jopa InaRia enemmän huolissani. En kuitenkaan pidä tätä skenaariota kovinkaan mahdollisena.

Koska ammattikuvaajat eivät kuitenkaan voi olla koko ajan kaikkialla, oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleva harrastajakuvaajan otos – vaikkakin jopa teknisesti heikko – dokumentoi todellisuutta hyvin – tsunami ja Lontoon pommi-iskuissa tämä on näkynyt selvästi.

Toisena isona mahdollisuutena on perinteiseltä medialta huomaamatta jäävien asioiden, tapahtumien ja ilmiöiden kertomisen ja kuvaamisen kansalaisreportterien ja -kuvaajien toimesta ja julkaiseminen median sivuilla. Nämä ovat medialle liian pieniä, mutta esimerkiksi tietylle yhteisölle isoja asioita.

Kolmas mahdollisuus on harrastajakuvaajalle uusi: nettiteknologiaan perustuvat kuvapankit, joiden avulla harrastajakuvaajat voivat aikaisempaa paljon helpommin saada kuviaan julkaistuksi ja siten rahoitettua harrastustaan.

Siitä olen samaa mieltä, että mitä enemmän kansalaisilla on mahdollisuuksia kuvata ja julkaista kuva esimerkiksi blogissaan, sitä enemmän eettiset kysymykset nousevat keskusteluun ja nykylainsäädännön rajoja koetellaan.

Jostain syystä tuntuu olevan aika usealla alalla, että ammattilaiset pelkäävät ja väheksyvät asiantuntijaharrastajia. Miksihän?

Mitään ongelmaahan ei ole siinä, että kuka tahansa voi yhä helpommin tallentaa myös kuvaamalla maailmaa ja myös julkaista kuviaan esimerkiksi blogeissa. Harrastusta varten ei tarvitse edes liittyä samanmielisten yhdistykseen, vaan yleisöä saa suoraan netissä.

Jollain lailla ongelmallisena sen sijaan pidän sitä, että tiedotusvälineet kannustavat harrastajia lähettämään kuvia tilanteessa kuin tilanteessa. Ymmärrän dokumenttien arvon esimerkiksi äkillisissä onnettomuuksissa, terroriteoissa jne., mutta esimerkiksi julkkisten perässä juokseminen on sitten jo ihan eri juttu.

Miksi asia on ongelmallinen? Ensiksikin tiedotusvälineiden olisi syytä pitää kiinni laadusta, joka kai edelleen on keskimäärin korkeampi, jos asialla ovat ammattikuvaajat. Jos media hyväksyy teknisesti ja näkemyksellisesti millaista laatua hyvänsä virtaansa, kaipa siinä ihmisten silmäkin rapautuu. (Tästä syystä minä en toimittajana juurikaan suostu kuvaamaan juttukeikkojen yhteydessä, vaikka kuvaamista vähän harrastankin. Kuvaaja on oman alansa ammattilainen, ja hänen pitää myös ottaa vastuu laadusta.)

Toinen syy on alan eettinen koodisto ja julkisuuslainsäädäntö. Vastuu kuvien julkaisusta on tietysti medialla, mutta pelkäänpä näppäilyn missä tahansa ja milloin tahansa hälventävän näitäkin rajoja. Pitääkö tosiaan kehottaa tirkistelemään houkuttelevilla palkkioilla? Tai – vielä surullisempaa – mitättömillä palkkiolla, kun media kuitenkin tekee kuvilla bisnestä.

Bloggarinkin kannattaa muistaa, ettei mitä tahansa esimerkiksi ihmisten yksityiselämästä saa julkaista, vaikka blogi ei olekaan tiedotusväline samalla lailla kuin vaikkapa painettu tai verkkolehti.

Harrastajien kuvapankkeihin en ole tutustunut, joten niistä minulla ei ole mielipidettä. Toivottavasti laatu ratkaisee, kun joku kuvia ostaa.