Vaikka hyvän sanomalehden erinomainen toimittaja pystyy tiivistämään olennaisen uutiseen ja siihen liittyvään kommenttiin, vain printtilehdestä luettuna suomalainen kulttuuriskandaali “Kaltio & Ville Rannan sarjakuva & päätoimittaja Jussi Vilkunan potkut” jää latteaksi. Kun saman asian lukee netistä ja lähtee seuraamaan keskustelua, kulttiuuriskandaalin syvenee merkittävästi – ja juuri tässä uutista syventävässä keskustelussa on yksi internetin, keskustelufoorumien ja blogien olennainen hyöty niin lukijalle kuin medialle.
Miten siis luin ja seurasin – jälkikäteen tosin online-elämään lomalta palattuani eilen sunnuntaina – Kaltion kulttuuriskandaalia netissä?
Olisin tietenkin voinut seurata Sanomien toimitusjohtaja Mikael Pentikäisen tahdon mukaisesti HS:n uutisesta HS:n keskusteluun ja pysynyt pitkään median brändin alla, sillä keskustelua HS:n uutinen Jussi Vilkunan potkuista on kerännyt paljon. Jo tälläkin tavalla olisin pystynyt syventämään uutista ja näkemään esimerkiksi sen, että Kaltiosta ilmoituksensa vetäneet yritykset saivat toimillaan itselleen enemmän haittaa kuin hyötyä (tai ehkä vakuutusyhtiöt osaavat riskienhallinnan hyvin ja mielellään maksoivat menetettyjen asiakkuuksien hinnan turvallisuuden tunteesta). Jälleen esimerkki internetin dialogin ja viraalimarkkinoinnin varmastikin yrityksille odottamattoman voimakkaista seurauksista.
Valitsin kuitenkin toisen polun. Googlasin Kaltio hakusanalla ja vilkaisin pikaisesti huonon keskustelun Kiiltomadossa ja asiallisen uutisen Kulttuurivihkot-saitilla. Tsekkasin Wikipedian ja löysin linkin kiistanalaiseen sarjakuvaan, luin sen ja ällistyin, miten alhaalla sananvapauden rajat kulttuurilehdessä voivat olla. Tsekkasin Technoratin hausta, mitkä blogit ovat aiheesta kirjoittaneet ja havaitsin, että hyvin tieto leviää maailmalla: ei voi olla parempaa markkinointia näinä aikoina kuin antaa päätoimittajalle potkut islamia käsittelevän aiheen vuoksi. Muutaman aikaisemmin tuntemattoman blogin sisällön tsekattuani luin – media kun on aiheena – tuttujen toimittajien blogeista – Tuhat sanaa ja Kari Haakana – asiaa käsittelevät kirjoitukset, joiden kautta päädyin Parnasson blogiin, jossa on käyty hyvää syventävää keskustelua aiheesta. Parnasson keskustelusta linkki vei Apinalaatikkoon, jossa Jari Lindholmin kirjoitus kannattaa ajatuksella käydä lukemassa. sen kommentoista bongasin linkin pitempään koko asiaa taustoittavaan Jussi Halla-Ahon kirjoitukseen – yllätys jota en olisi koskaan ilman blogeja löytänyt ja lukenut.
Näin – ehkä käytin aikaa enemmän kuin HS:n uutisen, kommentin ja niitä seuranneiden keskustelujen lukemiseen – mutta sain enemmän, syvemmin, monipuolisemmin ja yllätyksellisemmin tietoa ja näkemyksiä itsenäni paljon kiinnostavasta aiheesta – journalismin ja sananvapauden rajoista Suomessa.
Ja rehellinen ollakseni – selkkauksen perusteella sananvapauden ja journalistisen riippumattomuuden tila ei näytä niin hyvältä Suomessa kuin pitäisi. Onneksi journalismin tila on Suomessa vielä hyvä, mutta – kuten journalistikollegani ja Apinalaatikon isäntä Jari Lindholm jaksaa takoa ja liityn samaan takojien joukkoon – sananvapaus ei ole suhteellista. Sananvapaus on absoluuttinen jakamaton asia, jota joko on tai ei ole. Kun sananvapaus yritetään tehdä suhteelliseksi – kuten nyt monen suulla yritetään – se itse asiassa kahlitaan. Eikä suhteellisen sananvapauden tie tiedä journalismin tulevaisuudelle mitään hyvää.
Lisäys 28.2.: Lukekaa ihmiset ja ajatelkaa: mitvit: Ei ole muuta pelättävää kuin
Lisäys 2.3. Lukekaa ihmiset ja ajatelkaa: HS: Kuin katsoisi peiliin (€)
