Journalistien ammattikunnan henkinen muutos näkyy selvästi siinä, miten eilen ja tänään pidetyt Journalismin päivät ovat muuttuneet.
Kun edellisissä Journalismin päivissä syksyllä 2005 sosiaalinen media, kansalaisjournalismi, blogit, mikä tahansa tähän genreen kuuluva ja myös online-journalismi huusivat poissaolollaan eivätkä ne ammattikuntaa edes kiinnostaneet – noin yleisesti puhuen.
Nyt puolitoista vuotta myöhemmin sosiaalinen media, internet ja niiden vaikutus journalismin tulevaisuuteen olivat erittäin vahvasti esillä lähes kaikissa keynote-puheenvuoroissa (niin Anssi Vanjoen, Dan Gillmorin, Daniel Sachsin kuin David Weinbergin) ja useassa muussakin esityksessä ja keskustelussa.
Pöytä- ja käytäväkeskusteluissa tuli selvästi esiin se hämmennys ja epätietoisuus journalismin tulevaisuudesta, joka on kuluneen vuoden aikana noussut ammattikunnan henkisessä asenteessa nopeasti pinnalle. Täällä journalistit hämmentyneinä ihmettelivät mihin journalismi on menossa, mihin ammattijournalisteja enää tarvitaan kun oman asiansa ammattilaiset ja journalismin amatöörit tekevät ja jakavat toiselleen tietonsa, näkemyksensä, juttunsa, valokuvansa ja videonsa. Hienoa. Tätä hämmennystä tarvitaan, sillä se herättää ammattikunnan siihen välttämättömään oman journalistisen työn uudistamiseen. Vaikka journalistinen työ ei mihinkään katoa ja hyviä journalisteja tarvitaan aina, sitä ei tarvitse pelätä, niin kuitenkin jos yksittäinen journalisti – niin juuri sinä siellä – ei halua uudistaa omaa journalistista työkalupakkiaan ja osaamistaan, niin silloin oman työn päättymistä kannattaa alkaa pelätä.
Ja sitten uudistumaan…
{ 13 comments… read them below or add one }
Matti, siis työhän ei herkästi lopu, toimeentulo sen sijaan saattaa vajeta. Eikä työkalujen hallintakaan välttämättä toimeentuloa takaa. Kokemusta on.
Itse teen töitä nettiin nykyisin suuressa määrin toimeentulosta riippumatta. Suhtaudun blogiini kuitenkin aivan samalla vakavuudella kuin niihin hommiin, joista joku minulle maksaa palkkaa, vaikka en blogillani mitään tienaa; en edes tahdo Googlen AdSense-mainoksia sinne. Joku voisi tietenkin ajatella, että nakerran kollegojen toimeentuloa, mutta kollegat ehkä parhaiten pitäisivät minut poissa nettisisältäjen kimpusta tilaamalla juttuja freelancereilta ja maksamalla niistä liiton suositusten mukaista korvausta.
Tulevaisuushan on aina epävarma, varsinkin yrittäjillä, mutta varmaa työpaikkaa ei ole enää palkkajournalistillakaan. Sen jokainen on varmasti jo huomannut.
Henkinen muutos ehkä oli Journalismin päivillä, mutta ovatko Journalismin päivät perillä toimittajien arjesta?
Kuinka moni toimittaja ylipäätään ehtii viettää päivää jossain metatapahtumassa? Eivät ainakaan ne, joiden työpanosta eniten ja kiireisimmin kaivataan.
Se että muutama tai yksi ihminen toimituksesta osallistuu, ei välttämättä tarkoita, että valtaosa toimituksesta tietäisi mistä on puhuttu, olisi samaa mieltä tai olisi oikeasti omaksut tätä “henkistä muutosta”.
Vaan eipä sikäli. Kyllä minulle UGC ja CCC kelpaavat. Ne vähentävät omaa työtaakkaa, kun pyydetään kopioimaan lukijoiden juttuja lehteen.
Eiköhän yksi syy muutosvastarintaan ole siinä, että meillä on varsinkin maakuntalehdissa vielä paljon toimittajia jotka aloittivat uransa silloin kun päätteistä ei vielä kukaan mitään tiennyt ja jolloin sanelukone purkajalle ja mankka toimittajalle oli järisyttävä uutuus.
Suurin haaste on tietenkin saada uuden oppimiseen mukaan ne journalistit, joilla ei ole mitään mielenkiintoa lähteä Journalismin päiville tai mihin muuhunkaan koulutukseen.
Ja tietenkin myös työnantajalla, mediayrityksillä, on paljon oppimista sen ymmärtämisessä, että nykyisen mediamurroksen aikana investoinnista journalistien koulutukseen tulee yksi keskeisimmistä menestymisen edellytyksistä.
Minä en kyllä usko, että kokeneet toimittajat olisivat edistyksen este. Ongelma voi tietenkin olla, että uusi tekniikka tai uudet välineet ei kaikille ole itsestäänselviä. Pienellä koulutuksella moni voisi innostuakin. Eivät kai toimittajat sen kankeampia ole oppimaan kuin muut? Itsekin pystyn luettelemaan välittömästi monia noin kuusikymppisiä bloggaajia. En siis usko, Tapio Parkkari, sinun esittämääsi syyhyn juuri lainkaan.
Blogithan ovat teknisesti helppoja. Tärkeämpää on, että bloggaaja hallitsee vuorovaikutuksen ja substanssin. Siinä kokemuksesta on apua.
Myönnän, että on olemassa ihmisiä, jotka jäykistyvät tietokoneen ääressä, mutta vähän vaikea uskoa, että heistä kovin moni olisi enää toimittajan ammatissa.
Tero Lehto toi esille hyvän huomion – vaikka muutama toimituksen jäsen olisikin käynyt ammattitapahtumassa kuuntelemassa sanaa, mikään ei takaa että viesti kantautuu toimituksessa muille.
Harmi, että näitä esityksiä ei järjestäjän puolesta mitenkään taltioitu. Ehkä pelätään, että jos seminaarien sisältö on nautittavissa on demandina verkosta, paikalle ei viitsitä tulla ollenkaan kalliita lippuja maksamaan?
Itse tallensin mp3-soittimella nettijournalismikeskustelun, jossa olin mukana. Kolmen minuutin avauspuheenvuoroni on tässä http://www.tuija.tv/audiot/aalto_avauspuheenvuoro.mp3
Taltiointi tosiaan kannattaisi – ja taltioiden myynti niille, jotka eivät ehtineet tai päässeet mukaan. Järjestäjille seuraavaa vuotta varten tämä vinkkinä ja esimerkkinä. Helmikuussa osallistuin Digital Magazine Media – konfrenssiin. Nyt tuosta konferenssista taltioituja luentoja myydään dvd:llä joko yksittäisinä tai kaikki taltioidun yhdessä paketissa. Linkki.
Väitän aivan tosissani että varsinkin varttuneemman toimittajakunnan keskuudessa on runsaasti toimittajia, joiden tietokoneen käsittelyssä ja varsinkin internetin osaamisessa on suuria puutteita. Kaikilla ei ole edes halua oppia.
Kammottavin esimerkki tulee eräästä maakuntalehdestä jonka vuoropäällikkö naureskeli minulle että hänet on valittu osanottajaksi Tanskassa järjestettyyn mediaa- ja internettiä koskevaan seminaariin vaikka hän ei tiedä internetistä juuri googlea enempää.
Tero: “Kuinka moni toimittaja ylipäätään ehtii viettää päivää jossain metatapahtumassa? Eivät ainakaan ne, joiden työpanosta eniten ja kiireisimmin kaivataan.”
Journalismin päiville osallistumiseen on ainakin meillä suhtauduttu varsin suopeasti. Kiireeseen vetoaminen on toimittajan ensimmäinen suojautumiskeino melkein minkä tahansa suhteen. Osallituminen on ymmärtääkseni lähinnä omasta tahdosta ja viitsimisestä kiinni, kun työnantajat ja Jokes vielä varsin avokätisesti maksoivat osallistumismaksujakin.
Osallistumatta jättäminen ei tosiaankaan voinut olla pääsylipun hinnasta kiinni, koska stipendejä oli tarjolla, tako-päiviä sai käyttää tai työnantaja maksoi muuten. Toimittajien oman laiskuuden lisäksi syytä voi etsiä päivien ohjelmasta: oliko se tarpeeksi kiinnostavaa omalle ammattikunnalle?
Ainahan näissä seminaareissa on aimo annos taivaanrannan maalailuakin niin kuin pitääkin, vaan onko sitä liikaa? Kaikki kunnia Gillmorelle ja kumppaneille, mutta haukotus tuli kyllä monta kertaa.
Hannu Pulkkinen kaipasi Suomen Lehdistön kolumnissaan Journalismin päiville enemmän toimittajan työn käytännön puolta. Olen samaa mieltä – mediafilosofoinnin ja tulevaisuuden visioinnin rinnalla tarvittaisiin jotakin konkreettisempaa ja tässä työpäivässä kiinni olevaa.
Hämmennys kuvaa hyvin päivien tunnelmaa. Väki tuntui olevan aika pöllämystynyttä ohjelmaan kuuluneista 2.0:n alkeista. Ilmassa oli nimenomaan epätietoisuutta ja hyvin vähän innostusta tai merkkejä omapeäräisistä uuden webin osvelluksista.
Mediappäivien mediapuoli heijasteli hyvin asiantilaa: Päivien muuhun mediapuoleen (printti ja AV) oli kyllä panostettu, mutta verkkototeutus oli aika alkeellinen jopa 1.0:n mittapuulla, puhumattakaan siitä että verkkoa olisi jotenkin hyödynnetty syventämään vuorovaikutusta itse konfrenssissa.
Pasin kanssa olen hieman eri mieltä sikäli, että siinä työpäivässä kiinni olevaa on aika paljon tarjolla jokaisessa työpäivässä
Mutta ymmärrän pointin: konkretia on aina kivaa. Jopa tulevaisuus-osuudessa, jota olin vetämässä, sitä kyllä olikin: verkkojournalismin ansaintatavat, verkkokeskustelujen moderointi, uutisaggregointi ja digikanavien näkymät ovat kaikki aiheita, jotka vaikuttavat (väitän) ainakin jotakin kautta jokaisen toimittajan työntekoon. Verkkojulkaisujen toimittajien työpäivään nämä asiat vaikuttavat tietysti kaikkein konkreettisimmin.
Jeren kanssa olen samaa mieltä siitä, että päivien verkkoulottuvuus on heikko. En tiedä onko tuossa sitten kysymys resursseista, näin veikkaan.