Kari Haakanan postaus Ostaisinko toimittajan? sai minut miettimään, voisiko tämä paljon jenkeissä keskusteltu ja Mitch Ratcliffen läpilaskema idea kansalaisista journalismin rahoittajina toimia Suomessa?
Kuvitelkaa, että 2000 kansalaista laittaisi 10€/kk siihen, että hyvä toimittaja tonkisi, tutkisi ja kirjoittaisi blogissaan eduskunnan, viranomaisten ja hallituksen valmistelua ja päätöksentekoa, erityisesti informaatioteknologiaa, tietoyhteiskuntaa, tulevaisuuden rakentamista, tekijänoikeuksia ja talouspolitiikka käsitteleviä aiheita – sananvapauden, avoimuuden, läpinäkyvyyden ja uusien innovaatioiden näkökulmista.
Uskoisin, että tuollainen porukka voitaisiin saada kasaan, mikä tarkoittaisi 20 000 € / kk palkkaan ja kaikkiin kustannuksiin. Hyvä tutkiva toimittajakin varmasti löytyy. Miksi tämä ei siis voisi olla mahdollista?
Oleellisin kysymys tietenkin kuuluu, onko Suomessa missään aihepiirissä sellaista journalismivajetta että tällaiselle toiminnalle olisi tarvetta?
{ 4 comments… read them below or add one }
Vahtikoiralle olisi yhä tilaa ja muistaakseni tuo ei kaatunut aiheiden tai kirjoittajien puutteeseen vaan siihen, että (pää)toimittaminen kävi duunista eikä harrastuksesta.
http://mattilintulahti.net/mediablogi/2005/12/06/tayttaako-vahtikoira-hyvien-poliittisten-blogien-tyhjion/
Toinen mistä olisin valmis maksamaan ainakin pikkasen olisi ympäri maailmaa paikanpäällä asuvien toimittajien kirjoituksista (tyyliin Mika Lahdensivu ruotsi, Sanna Nigus egypti jne…) , mutta siinä rahat hajautuu aika monelle toimijalle ilman että se yksin takaisi järkevää kuukausipalkkaa.
Jos kansalaiset eivät ole halunneet maksaa verkkojournalismista mitään tähänkään asti, mistä löytyisi ne 2000 henkilöä, jotka olisivat yhtäkkiä valmiita sijoittamaan 10 €/kk muka parempaan journalismiin?
Vaikka tämä määrä löytyisikin, hyvin pian yksi jos toinenkin heistä alkaisi vaikertaa, etteivät jutut ole sitä, mitä he tilasivat tai niissä on vääriä mielipiteitä. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää.
Miksi tällainen toimintamalli pitäisi toteuttaa kansalaisliikkeenä tai jonkin säätiön rahoittamana? Ei ole mitään takeita siitä, että joku yksittäinen ja yksinäinen heppu saisi tällä hinnalla aikaan ns. laatujournalismia. Todella laadukas journalismi vaatii tiimityötä, sooloiluna se ei synny.
Eikö järkevämpää olisi, että jokin olemassa oleva mediatalo, jolla on jo resurssit, talentit ja verkostot hallussaan, valjastaisi tutkivan journalistinsa kansalaisten palvelukseen (eräänlainen Karpo-reinkarnaatio) ja laskuttaisi tästä lisäpalvelusta lukijoilta 10 €/kk ekstraa?
Ette maksaisi vai? No niin, se siitä sitten.
Löydän Suomesta kolme selvää perustetta tällaista kansalaisten rahoittamaa journalismia vastaan: 1) luottamus mediaan on erittäin hyvä, 2) vaikea löytää journalismivajetta tarpeeksi laajaa joukkoa kiinnostavasta aihepiiristä ja 3) suomalainen kulttuuri ei tue “tippausta” liiketoimintamallina.
Silti en torppaisi noin suoralta kädeltä ideaa Suomeen sopimattomana. Lonkalta jatkan ideaa toimittajien palkitsemisen suuntaan. Entä jos lukijoille annettaisiin mahdollisuus tipata paypalin kaltaisesti hyvistä jutuista toimittajia palkanjatkeeksi. Osan palkasta maksaisi kustantaja ja lukijoiden tipeistä tulisi extraa. Mitä hyvää/huonoa se toisi mukanaan?
Tiedän – täysin suomalaiseen työsopimuskulttuuriin sopimaton idea.
PS. Voisin muuten maksaa extraa tutkivalle journalistille, joka toimisi median palveluksessa ja joka tutkisi asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Viihdejournalistin palkasta en taas haluaisi maksaa senttiäkään.
Tuo tippaus olisi hauska idea, joka voisi periaatteessa hieman tuottaakin, jos jutut olisivat poikkeuksellisen hyviä. Suomessa tämän toteutumisen esteenä olisi tietenkin toimittajien ja kustantajien riitely provikoistaan tai viime kädessä verottajan penseä suhtautuminen palkanjatkeisiin.
Minä voisin kyllä maksaa viihdejournalistillekin, jos sillä rahalla saisi sisäpiiriskuuppeja ja taiten kirjoitettuja henkilöjuttuja, joissa esiteltäisiin kiinnostavia nousevia nimiä, mahtihahmoja julkisuuden ja yhteiskunnallisen vallankäytön kulisseista tai sitten tutuista kuluneista naamoista saataisiin irti jotain aivan uutta.