Kun helmikuussa 2005 aloitin Mediablogin kirjoittamisen, sosiaalinen tai yhteisöllinen tai kansalaisjournalistinen media – miten kukin haluaa sitä nimetä - oli mediayhtiöiden näkökulmissa joko täysin tuntematon ilmiö tai korkeintaan marginaaliseksi havaittu mielenkiinnoton nettihörhöily. Vain muutamat pioneerit ja ensimmäiset visionääriset mediayhtiöiden johtajat olivat alkaneet nähdä yhteisöllisen median ja journalistisen median yhdistämisessä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja olivat alkaneet omien joukkojensa käännytystyön.

Nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin on jälkikirjoituksen aika, sillä suomalainen media on yleisesti sanoen osoittanut innovatiivisuutensa ja muutoshalunsa: sosiaalinen media nähdään nyt mahdollisuutena ja internet merkittävänä liiketoiminnan kasvattajana. Vaikka suomalaisten mediayhtiöiden askeleet media-alan muutoksen polulla ja internetin journalistisessa ja liiketoiminnallisessa hyödyntämisessä ovat vasta ensimmäisiä kunnollisia, ne ovat strategisesti isoja askeleita, joiden tulokset näkyvät jo nyt ja vielä selvemmin muutaman vuoden kuluttua. Lue loput tästä jutusta »

Tässä yhteenvetona blogissani ja muualla julkaistuja skenaarioita mediasta vuonna 2020. Palataan silloin tarkastelemaan näitä kirjoituksia ja hymyilemään, sillä tulevaisuus ei tule ilman yllätyksiä.

• Televisio vuonna 2020 (julkaistu huhtikuussa 2007)
• Visio 2020 telestä (Tero Heiskasen kommentti skenaarioon tulevaisuuden televisiosta)
• Aikakauslehti vuonna 2020 (julkaistu toukokuussa 2007)
• Konvergoitunut media vuonna 2020 (Tero Heiskasen skenaario printin kuolemisesta)
• Personoitu sanomalehti vuonna 2020 (julkaistu toukokuussa 2007)
• Radio vuonna 2020 (Tuija Aallon skenaariossa skip-nappula on parasta)
• Skip-nappula 2.0 (Tero Heiskasen kommentteja skenaarioihin)
• Internet on vuonna 2020…? (ei skenaario vaan kyselytutkimus netin tulevaisuudesta syksyltä 2006)

Kustantajat ja päätoimittajat ovat jälleen kerran kokoontuneet yhteen sanomalehtien kansainväliseen ja suurimpaan konferenssiinsa (koodisana WAN), tällä kertaa Kapkaupunkiin. Paikalta bloggaavat nyt ainakin Vincent Maher ja Matthew Buckland ja joskus myöhemmin Lasitalon emäntä Reetta Meriläinen on lupautunut bloggaamaan konferenssista. Digiaika on vahvasti läsnä ja siihen liittyen mielenkiintoista tietoa:

• Only 9% of newspaper publishers didn’t have a website.
• 5% had a website that attracted more than 1-million unique users ; 40% had traffic between 500 000-1-million unique users
• 37% of newspapers increased in circulation and 37% decreased in circulation; 23% the same
• 79% viewed new media journalism as good news; Only 5% viewed online & new media as a ‘threat’
• 74% thought online/interactive journalism had a positive impact on quality
• 48% think that print & online journalism should be free; 39% said no
• 40% said they think that would read news online in the future; 39% said print
• 66% said opinion & analysis pages will be stronger in the future
• 28% said advertisers; 26% said shareholders and 19% said political pressure pose possible threats to editorial independence
• 61% said they were optimistic about their newspaper’s future
• Conclusion: “Newspaper editorial leaders worldwide have good feelings about the future of their own papers and the industry as a whole, and they seem to be prepared for (and even welcome) the development of new technologies in news and distribution”

Näiden läpi kun yritän katsoa uutisbisneksen tulevaisuuteen, näen saman minkä ennenkin. Internet ei tapa sanomalehtiä ja niiden hyvää bisnestä vaan sen tekee kustantajien ja päätoimittajien kyvyttömyys kehittää ja muuttaa lehteään vastaamaan lukijoiden muuttuvia tarpeita ja odotuksia (joita toki internet on muuttanut). Jos se kehitys ja muutos, minkä olen nähnyt tapahtuneen joulukuun 2004 tsunamin jälkeen Suomessa, on tapahtunut kaikkialla muuallakin, sanomalehtien enemmistön tulevaisuus näyttää hyvältä, vaikka epäonnistuvasta vähemmistöstä tullaan varmasti puhumaan paljon ja näistä epäonnistumisista tullaan varmastitekemään virheellisiä yleistyksiä.

Parasta tapa oppia on tehdä virheitä ja oppia niistä. Toiseksi paras tapa oppia on ottaa opiksi toisten virheistä.

Kun HS alkoi muutama päivä sitten kerätä järjestelmällisesti uutiskuvia ja -videoita lukijoiltaan, keskustelu virisi netissä, tässäkin blogissa ja myös HS:n omassa keskustelufoorumissa niistä ehdoista, mihin lukijat sitoutuvat lähettäessään valokuviaan tai videoitaan lehdelle. Ehdot herättävät hämmenystä ja hämmennys herättää asiallisia kysymyksiä, joihin HS ei ole omalla keskustelupalstallaan kunnolla vastannut vaan on jättänyt hämmennyksen elämään.

Jos media haluaa lisätä yhteisöllisyyttä ja ottaa lukijoita mukaan sisällön tekemiseen, se vaatii aitoa halua avoimuuteen, läpinäkyvyyteen ja keskustelevuuteen, mikä sisältää lukijoiden asiallisiin kysymyksiin vastaamista. Pitää laskeutua alas sieltä norsunluutornista keskustelemaan - vai pitäiskö tässä tapauksessa sanoa lasipalatsista. Olen tästä keskustelemattomuudesta hieman ihmeissäni, koska sama lehti on osoittanut loistavaa keskustelun ja avoimuuden tajua toisaalla.

Jari Lindholmin kysymys, onko perinteinen haastattelu kuolemassa journalistisena työkaluna, johdatti Jeff Jarvisin mainioon pohdintaan haastattelun muutoksesta, jonka pointti on tässä:

Well, I say there’s a better way. The asynchronous email interview allows the subject to actually think through an answer - and, again, if information is the goal, what’s the harm in that? If the reporter has time to edit the words to be more accurate and articulate, why shouldn’t the source?

Pikemminkin kuin perinteinen haastattelu olisi kuolemassa, se on jo saanut rinnalleen modernit haastattelut sähköpostin ja pikaviestien keinoin. Ja taas journalistien työkalupakki on laajentunut paremman journalismin tekemiseksi.

Muistin virkistykseksi. Tänään avautuu avoin kaupunkitelevisio M2Hz, jonka taustoista enemmän Hintikan blogista. Koelähetykset näkyvät viikon ajan.

Näin minulle käy yhä useammin: ostan lehden toisen bloggaajan antaman vinkin perusteella.

Taustoitetaan kuitenkin vähän. Luen paljon lehtiä - jo ammattinikin puolesta. Toisia säännöllisemmin ja toisia epäsäännöllisesti. Talous- ja teknologiajournalismin ajoilta hyvinkin tutut kansainväliset talouslehdet kuten Economist ja Forbes ovat nyttemmin epäsäännöllisten lehtien listalla. Tästä huolimatta olen huomannut, että aika moni minulle tärkeä ja minua kiinnostava artikkeli noista lehdistä tulee joka tapauksessa luettua. Ja miksikö? Koska seuraamani bloggaajat linkkaavat niiden juttuihin, ja jos bloggaajien nostama juttu tuntuu kiinnostavalta, kaivan artikkelin käsiini tavalla tai toisella: netistä ilmaiseksi, lehden verkkokaupasta artikkelin ostamalla tai irtonumeron ostamalla. Samalla minun tulee yhä harvemmin mentyä Akateemisen lehtipisteeseen selaamaan noita lehtiä kiinnostavan sisällön toivossa. Enää ei tarvitse.

Viimeisin esimerkki: Muutama päivä sitten luin Chris Andersonin The Long Tail -blogista kiinnostavan ja kehuvan pätkän Forbesin 90-vuotisjuhlanumerosta The Power of Networks, minkä seurauksena, siitäkin huolimatta että kokonaisuus olisi ollut luettavissa Forbes.comista, menin kauppaan ja ostin lehden, koska paperille on niin helppo tehdä omia muistiinpanoja ja huomautuksia artikkelien lomaan ja koska pidän lehdistä tavaroina.

Ai niin. The Power of Networks on erinomainen kokonaisuus. Kannattaa lukea. Lue loput tästä jutusta »

Siellä missä on kilpailua, uudistukset etenevät nopeiten. Siksi kannattaa sanomalehdistössä katsoa talouslehtien suuntaan, missä näkyy se suunta, mihin muutkin sanomalehdet tulevat menemään. Tänään Kauppalehti uudistui vastaamaan Taloussanomien varsinkin verkossa luomaan haasteeseen tavalla ja keinoilla, joista olen tässä blogissa jo pitkään puhunut:

• Lehti muuttuu keskustelevammaksi
• Verkossa käytävää keskustelua julkaistaan lehdessä
• Lehdessä aletaan julkaista uutisblogeja
• Toimittajat ja lukijat bloggaavat samalla areenalla
• Lukijat kutsutaan mukaan verkon lisäksi myös painetun lehden tekemiseen
• Koko toimitus tekee uutiset nettiin ja verkkoon luotua aineistoa syvennetään lehdessä

Hyvin valokuvien ystävänä on ollut mukava seurata vierestä miten Apu-lehdestä on tullut suomalaisen kuvajournalismin lippulaiva, jonka valokuvaajat keräävät palkintoja ja jonka kuvajournalismia kehutaan eikä syyttä. Niinpä uskallan mainostaa digimedian blogissa perinteistä pysähtynyttä mediaa, pysähtynyttä valokuvaa ja vieläpä jäävisti oman työnantajani kustantamaa lehteä.

Mutta ei kannata uskoa sanaan, vaan katsoa itse kuvia:

• Ilmaiseksi luettava digilehti, jossa palkittuja kuvia sivuilla 6-15.
• Lisää palkittuja kuvia (tai suora linkki kuvagalleriaan).
• Kuvajournalismia leipäjonoista (tai suora linkki kuvagalleriaan).
• Ja kannattaa myös käydä katsomassa Vuoden 2006 lehtikuvat.

Journalistien ammattikunnan henkinen muutos näkyy selvästi siinä, miten eilen ja tänään pidetyt Journalismin päivät ovat muuttuneet.

Kun edellisissä Journalismin päivissä syksyllä 2005 sosiaalinen media, kansalaisjournalismi, blogit, mikä tahansa tähän genreen kuuluva ja myös online-journalismi huusivat poissaolollaan eivätkä ne ammattikuntaa edes kiinnostaneet – noin yleisesti puhuen.

Nyt puolitoista vuotta myöhemmin sosiaalinen media, internet ja niiden vaikutus journalismin tulevaisuuteen olivat erittäin vahvasti esillä lähes kaikissa keynote-puheenvuoroissa (niin Anssi Vanjoen, Dan Gillmorin, Daniel Sachsin kuin David Weinbergin) ja useassa muussakin esityksessä ja keskustelussa.

Pöytä- ja käytäväkeskusteluissa tuli selvästi esiin se hämmennys ja epätietoisuus journalismin tulevaisuudesta, joka on kuluneen vuoden aikana noussut ammattikunnan henkisessä asenteessa nopeasti pinnalle. Täällä journalistit hämmentyneinä ihmettelivät mihin journalismi on menossa, mihin ammattijournalisteja enää tarvitaan kun oman asiansa ammattilaiset ja journalismin amatöörit tekevät ja jakavat toiselleen tietonsa, näkemyksensä, juttunsa, valokuvansa ja videonsa. Hienoa. Tätä hämmennystä tarvitaan, sillä se herättää ammattikunnan siihen välttämättömään oman journalistisen työn uudistamiseen. Vaikka journalistinen työ ei mihinkään katoa ja hyviä journalisteja tarvitaan aina, sitä ei tarvitse pelätä, niin kuitenkin jos yksittäinen journalisti – niin juuri sinä siellä – ei halua uudistaa omaa journalistista työkalupakkiaan ja osaamistaan, niin silloin oman työn päättymistä kannattaa alkaa pelätä.

Ja sitten uudistumaan…