Pintaa ja pinnan alta

Jälleen kerran tuli esiin suomalaisen politiikan journalismin heikoin lenkki, minkä vuoksi suomalaiset poliitikot pääsevät aivan liian vähällä ja minkä vuoksi poliittinen puhe on tekoja tärkempää ja minkä vuoksi politiikan journalismi on läntisiä naapurimaita selvästi heikompaa ja minkä vuoksi 1990-luvun alussa oman journalistisen urani alkuaikoina valitsin politiikan journalismin sijaan internetin, teknologian ja talouden, vaikka opiskelin pääaineena politiikan tutkimusta ja jopa valmistuinkin siitä Tampereen yliopistosta.

Ja se heikoin lenkki tulee hyvin esiin tässä episodissa: Puolustusministeri Jyri Häkämies puhuu Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta Washingtonissa, toisten puolueiden poliitikot haistavat konfliktin, tyrmäävät ja kritisoivat hyvin vähäisillä tai olemattomilla perusteilla Häkämien puheen yksittäisiä kohtia ja politiikan journalistit toistelevat näitä tyrmäyskommentteja kritiikittömästi ottamatta selvää itse asiasta, tässä tapauksessa puheen koko sisällöstä. Tiivistetysti puheen kohutun sisällön vähäkohuisuuden paljastaa toimittaja Jari Lindholm blogissaan.

Toinen episodin opetus on tietenkin se, että Suomessa avoin keskustelu itäisestä naapurimaastamme ja avoin todellisuuspohjainen suhtautuminen Venäjään ei vain millään onnistu. Missä ei ole mitään uutta (eihän tätäkään puhetta olisi saanut pitää), mutta mikä estää Suomen hyötymistä Venäjästä parhaimmalla mahdollisella tavalla, ja pitää Suomen köyhempänä maana kuin mihin olisi mahdollista, mikä tietenkin näkyy meidän jokaisen kukkarossa tavalla tai toisella.